S. Lewis on sanonut: We read to know we’re not alone, ”luemme tietääksemme, että emme ole yksin”. Todellisuudessa lause ei kuitenkaan ole Lewisin vaan käsikirjoittaja William Nicholsonin, joka asetti nämä sanat kuuluisaa lastenkirjailijaa esittävän Anthony Hopkinsin suuhun Shadowlands-elokuvassa. Hopkinsin roolisuoritus on upea. Ei siis ihme, että sitaattia luullaan usein todellisen C. S. Lewisin ajatukseksi. Lahjakkaan käsikirjoittajan ja näyttelijän työn tuloksena vuorosana on muuttunut kuolemattomaksi.
Tarinat ja todellisuus on tehty samoista aineksista. Romaanihenkilöillä voi olla samankaltaisia kohtaloita kuin todellisilla ihmisillä; dokumenttien elävöittämiseen taas käytetään draaman keinoja. Taide käy vuoro puhelua reaalimaailman kanssa. Siinä missä kuvataiteen lähtökohtana on usein elävä malli tai maisema, romaania tai näytelmää voidaan arvioida sen perusteella, kuinka uskottavia henkilöhahmot tai miljöö ovat. Vaaditaan lukutaitoa: yksityiskohtien bongaamisen tai tirkistelyn sijasta olennaisempaa on, mitä taiteilija haluaa teoksellaan sanoa.
Lukijana minulle ei ole väliä, kuka Lewis-sitaatin sanoi. Lauseen sisällöllä sen sijaan on. Emme ole yksin, ja ihmisten lisäksi ystävikseen voi löytää kirjojen hahmoja. Samastuminen on tärkeä osa lukemista ja tutustumalla erilaisiin näkökulmiin omaa ajatteluaan voi täydentää. Romaanihenkilöiden elämäntilanteet voivat lohduttaa ja tarjota vertaistukea. Kirjojen kautta pääsee myös testaamaan, millaisia seurauksia erilaisilla ratkaisuvaihtoehdoilla voi olla.
Kirjoja ja ystävyyttä yhdistää myös luottamuksen tunne, jota Dinah Maria Mulock Craik kuvaa runossaan: voi turvassa, ilman pelkoa arvostelusta punnita ja käsitellä niiden tarjoamia ajatuksia. Pitää ne, jotka ovat sen arvoisia, ja antaa unohduksen viedä loput mennessään.
Hanna-Leena Soisalo
Tiedottaja