Julkiseen keskusteluun on noussut keskustelua Suomen historian jännät naiset -kirjan lähdeviittauksista ja lähteiden käytöstä. Kirjan kustantaja Atena on tarkastellut asiaa huolellisesti ja pyytänyt asiasta myös lausunnon kahdelta asiantuntijajuristilta.
Kritiikin ensimmäinen osa koskee viittaustapaa, jossa teoksen lähteeksi on merkitty artikkelikokoelma Uuden etsijät: Salatieteiden ja okkultismin suomalainen kulttuurihistoria 1880–1930 (toim. Maarit Leskelä-Kärki & Antti Harmainen; Teos). Kritiikin mukaan lähteeksi olisi ensisijaisesti pitänyt merkitä teoksen käytetyt artikkelit, ei koko kirjaa.
Tekijänoikeuslain mukaan on lähde mainittava siten kuin hyvä tapa vaatii. Hyvän tavan määrittäminen vaihtelee eri teoslajien osalta huomattavasti, ja populaarissa tietokirjassa ja tiedekirjassa on lähtökohtaisesti hyvinkin erilaiset vaatimukset. Suomen historian jännät naiset on yleistajuista tietokirjallisuutta, ja sen piirissä Maria Pettersson on toiminut tekijänoikeuslain näkökulmasta hyvän tavan mukaisesti.
Kirja on suurelle yleisölle suunnattu ensyklopedinen teos, jonka tavoitteena on koota yksiin kansiin paljon tietoa lukijalle helpossa muodossa. Samasta syystä kirjassa on viitattu edellä mainittuun artikkelikokoelmateokseen kokonaisuutena. Tällaisen tietokirjan lähteiden ilmoittamisen tarkoituksena on kertoa lukijalle yleisesti, minkälaista aineistoa on käytetty, jotta jokaisen aiheesta syvemmin kiinnostuneen on helppoa etsiä lisää tietoa.
Kuitenkin – koska niin kirjan kirjoittajalle kuin kustantajalle on esitetty pyyntöjä laajemmasta lähteistyksestä, teoksen seuraavaan painokseen täydennetään lähteet artikkelikokoelmien artikkelienkin osalta. Samat täydennykset tehdään e-kirjaan ja lisäksi äänikirjan loppuun lisätään tieto, jonka avulla äänikirjankin lukija pääsee tutustumaan lähteisiin. Lähdeluetteloon myös lisätään kaksi ensimmäisestä painoksesta inhimillisen virheen vuoksi pois jäänyttä lähdettä.
Kritiikin toinen osa koskee lähteiden käyttöä.
Tutkimusyhdistys Suoni ry:n sivujen blogissa Susanna Välimäki, Maarit Leskelä-Kärki, Juha Torvinen ja Nuppu Koivisto-Kaasik ovat esittäneet väitteen, että Maria Pettersson olisi syyllistynyt plagiointiin. Plagiointi tarkoittaa toisen teoksen käyttöä lähdettä ilmoittamatta. Pettersson on ilmoittanut lähteen, ja teoksen lähteistyksen perusteella alkuperäislähde on helposti löydettävissä, eikä Pettersson siis ole syyllistynyt plagiointiin.
Kritiikin kohteena ollut teoksen luku on huomattavasti pidempi kuin ne yksittäiset esimerkit, joita blogiin on nostettu. Alkuperäislähteitä ei ole kopioitu, mutta kaikkia ilmaisuja ei selväkielisyyden vuoksi ole mielekästä muuttaa erilaiseksi vain siksi, että sama asia tulisi sanottua eri sanoin.
Juristien lausunto kokonaisuudessaan:
Viittaamisesta:
Tekijänoikeuslain 3 § mukaan on lähde mainittava siten kuin hyvä tapa vaatii. Hyvän tavan määrittäminen vaihtelee eri teoslajien osalta huomattavastikin. Kaunokirjassa, populäärissä tietokirjassa ja tiedekirjassa on siten lähtökohtaisesti eri vaatimukset hyväntavanmukaisuuteen. Petterssonin kirjassa on viitattu artikkelikokoelmateokseen kokonaisuutena, mutta ei suoraan lähteenä käytettyyn artikkeliin. Siten ei ole kyse lähteen ilmoittamatta jättämisestä, vaan lähteen ilmoituksen tarkkuudesta. Koska kyseessä on populaari tietokirja, voidaan katsoa, että lähteiden ilmoittamisella olevan tarkoituksen kertoa lukijalle yleisesti minkälaista aineistoa on käytetty, eikä niinkään tarkkarajainen vetoamisfunktio todenperäisyyden varmistamiseksi ja tieteellisen diskurssin käymiseksi. Tästä syystä voidaan Petterssonin katsoa toimineen tekijänoikeuslain näkökulmasta hyvän tavan mukaisesti.
Tärkeää on huomata, että ns. akateemiset viittaussäännökset ovat eettisiä ohjeistuksia eikä niillä sinällään ole lain voimaa. Samoin on myös selvää, että nyt käsillä oleva teos on ns. populaari tietokirja eikä se siten kuuluisikaan akateemisen tapasäännöstön soveltamisalaan.
Tekijänoikeuslain tekijänoikeusrikkomusta koskevan 56 §:n mukaan rangaistavuus edellyttää tahallisuutta tai törkeää huolimattomuutta. Vaikka katsottaisiinkin, ettei Petterssonin viittaus olisi hyväntavanmukainen, ei pelkkä viittauksen epätarkkuus mittavassa lähdeluettelokokonaisuudessa (19 sivua) täyttäisi törkeän huolimattomuuden tunnusmerkistöä. Samasta syystä pyyntö julkiseen anteeksipyyntöön on kestämätön. Mikäli aina kun tietoteoksessa tapahtuu epätarkkuus viittauksessa, tulisi suorittaa julkinen anteeksipyyntö, tulisi julkisia anteeksipyyntöjä niin paljon, että ne menettäisivät merkityksensä.
Plagiointiväitteistä:
Tutkimusyhdistys Suoni ry:n sivuilla Susanna Välimäki, Maarit Leskelä-Kärki, Juha Torvinen ja Nuppu Koivisto-Kaasik ovat esittäneet väitteitä, että Maria Pettersson olisi syyllistynyt plagiointiin. Plagiointi eli jäljittely on toisen teoksen käyttöä lähdettä ilmoittamatta. Pettersson on ilmoittanut lähteen eikä siten ole syyllistynyt plagiointiin. Oli Petterssonin viittaus riittävän tarkka tai ei, alkuperäislähde on helposti löydettävissä.
Mainittuun kirjoitukseen sisältyy taulukko, jossa suoritetaan vertailua Petterssonin teoksen ja lähteenä käytetyn teoksen välillä. Taulukko kertoo tavanomaisesta tietokirjallisuudessa harjoitetusta lähteiden käytöstä. Kirjoittajat ovat ilmeisesti sitä mieltä, että esimerkiksi historiallisten henkilöiden tai teosten nimien tai suorien sitaattien käyttäminen sellaisenaan olisi väärin, mutta näin ei loogisesti tietenkään voi olla. Vertailuaineistossaan he ansiokkaasti osoittavat katkoviivamerkinnöin, miten Pettersson on sanoittanut asioita uudelleen kertoessaan samoista historiallisista tapahtumista kuin lähteessä. On kuitenkin selvää, ettei kaikilta kohdin ole mielekästä muuttaa sanoja vain sen vuoksi että sama asia tulisi sanottua eri sanoin. Edellä kerrottuun viitaten on siten myös eettisistä lähtökohdista arveluttavaa syyttää Petterssonia lähdeaineiston väärinkäytöstä.
Lausunnon ovat antaneet Suomen Kustannusyhdistyksen juristit.